Mikä siinä oikein on että ihminen kaipaa niin kovasti hellyyttä ja läheisyyttä?

Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Tarkoituksena meille kaikille on luotu kumppanin löytäminen ja perheen perustaminen jotta asutus säilyy. Hirveää stressiä tällaisesta ajattelusta sanon minä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin lopulta eroaa, niin miksi edes yrittää?

Kunhan saisi vain hellyyttä siltä jolta sitä haluaa. Saa nukkua toisen vieressä, lähellä, kuunnellen sydämen ääniä ja hiljaista hengitystä, ehkä jopa kuorsausta, niin sitä jotenkin unohtaa kaiken muun. Paikalla ei ole väliä, saati sitten ajalla, se menee menojaan, mutta menkööt. Muilla ihmisillä ei ole väliä, on vain kaksi ihmistä lähellä toisiaan.

Silti sinusta tuntuu välillä että tulet hulluksi. Kaipaat toista ihmistä vierellesi ihan hullun lailla. Kun vihdoin saat hänet viereesi, vaikkakin vain hetkeksi, olet onnellinen. Mutta kun hän lähtee, niin tuntuu kuin pala sinusta lähtisi pois ollen vain hetken paikallaan. Halipula hellittää hetkeksi ja olet saanut läheisyyttä, mutta olet seuraavana päivänä vielä enemmän rikki, koska haluat koko ajan palata ajassa taaksepäin, siihen aikaan, jolloin hän oli vierelläsi.

Pääsi tuntuu hajoavan, mutta hajotkoot. Ehkä on arvokkaampaa olla hetken onnellinen, kuin koko elämänsä yksinäinen ja onneton. Kesän kunniaksi jätän järkeni narikkaan ja elän tunteiden vallassa!