Minua pyydettiin kävelemään. Keskellä yötä. Edes talo ympäri. En ymmärtänyt silloin mitä järkeä siinä olisi, sitä paitsi minulla ei olisi ollut voimia nousta ylös.

Nyt kun olen ajatellut asiaa, ymmärrän enemmän.
Haluan kuitenkin kävelyretkelle keskellä yötä, tai juuri aamuyöstä ennen kuin maailma herää taas eloon. Aistimaan pienimpiäkin erikoisuuksia siitä, mitä luonnolla on tarjottavanaan; kallioiden päällä, metsien keskellä, kaupungin kaduilla. Kuulla hiljaisia ääniä ja tuntea kesätuulen kasvoillani ilman päivittäistä meteliä. Tietää toisen olevan lähellä, aistivan sen kaiken, hengittävän sitä samaa ilmaa, tasaisen rauhallisesti samaan tahtiin.

Tiedän miksi en silloin ymmärtänyt häntä. En halunnut ymmärtää. En halunnut, hänen kanssaan. Ei hän olisi ollut tosissaan, tosin muille ei varmaan tulisi mieleenkään.

Minulta kysyttiin kerran olenko hullu kun toivoin että olisi satanut vettä. Vastasin että toivoin sitä vain siksi ettei tuntuisi että päivä menisi hukkaan löhöillessä, kun sadepäivinä ei oikein muuta voi tehdä. Valehtelin, osittain. Pidän sateista, öiseen aikaan, se on jotenkin lohduttavaa (jos ei tarvitse yöpyä ulkosalla). Voi kuunnella hiljaista ropinaa kattoon, ikkunalautoihin ja maahan. Lohduttavaa ajatella, että maailma itkee puolestasi kun et itse enää jaksa etkä pysty, vaikka kyyneleitä olisi vaikka muille jaettavaksi. Sillä hetkellä kun sitä kysyttiin, olisivat maailman kyyneleet johtuneet onnesta, mutta toisaalta myös surusta sillä en kestänyt ajatella sitä hetkeä että lähdet pois, ehkä viimeisen kerran.

Tänäkin yönä sataa eikä minun tarvitse itse itkeä. Ehkä jonain yönä minä vielä kävelenkin sateessa, mutta en yksin.