Silloin kun kaikki oli hyvin, minusta välitettiin ja rakastettiin kovasti, niin lähdin karkuun. Pelkäsin että jos en itse lähde, niin hän lähtee ennemmin tai myöhemmin. Niin se on aina mennyt. Ei hän kuitenkaan olisi välttämättä lähtenyt. Mutta minä olisin saattanut, sillä pelkoni jättämisestä ei ollut ainoa syy erota kuitenkaan, sillä hän rakasti enemmän kuin minä.

Siitä lähtien on kaikki mennyt aivan toisin päin. Minä rakastan enemmän kuin hän. Hyvä jos hän edes hieman välittää ja pian hän jo lähteekin luotani pois, ennen kuin on edes ehtinyt kunnolla saapua elämääni. Nyt pelkään, pelkään vielä enemmän kuin ennen, sillä aina kaikki on päättynyt niin että minä jään yksin, ja hän menee jonkun muun luo. Kerrasta toiseen käy näin, enkä minä uskalla enää kertoa kenellekään jos välitän heistä, sillä milloinkaan siinä ei käy hyvin. Eivät he minusta välitä. Selasin vanhoja kirjoituksiani tänne ja huomasin saman kaavan toistuvan kerrasta toiseen, kirjoituksenikin alkavat muistuttaa toisiaan.

Vaikka kevät tulee, niin se ei paljoa lohduta. Voisin muuttua kylmäksi työnarkomaaniksi joka ajattelee kaiken järjellään ja unohtaa tunteet. Mutta en minä voisi elää niin. Työnteolla ei ole minulle vähääkään merkitystä sillä jos saisin rakkautta niin ennemmin valitsisin sen.

Aika ajoin olen harkinnut uudenvuodenlupaukseni rikkomista, saisin edes silloin hetken rakkautta, mutta jälkeen päin olisin taas rikki. En ehkä kuitenkaan niin rikki kuin nyt, sillä en ehtisi tutustua siihen toiseen senkään vertaa niin unohtaminen olisi helpompaa. Onneksi on keksitty jäätelö, suklaa, nyyhkyleffat sekä aamuun asti tanssiminen niin tuska helpottuu.

Mutta määkin haluun edes joskus rakkautta, lämpöä, romantiikkaa, vaahtokylpyjä, kuutamokävelyjä, seksiä, lämpimiä halauksia ja että joku pitäisi minusta kiinni nukkuessani niin etten näkisi painajaisunia..