Vai ajatteletteko mitään?

Aina silloin kun luulen löytäväni sen oikean, tai edes sen joka hieman välittää, niin hetken päästä tulee paskaa niskaan sellaisella vauhdilla ettei voinut kuvitellakaan.. Jälleen kerran siis totean, että miehet ovat paskoja, aivan paskoja, eivätkä siitä ikinä muutu..

Kun ensin annetaan ymmärtää, ja sitten ei ymmärretä antaa.. tällaisen viestin sain yhdeltä tuttavalta hetki sitten, jonka jälkeen haistatin pitkät hänelle...  no nyt kun olin hetken aikaa tapaillut satunnaisesti erästä henkilöä, enkä ollut antanut hänelle, siinä pelossa että menettäisin hänet, niin voisin melkein todeta tämän saman.

Elämä on perseestä. Enkä minä enää jaksa uskoa siihen että minulle löytyisi se oikea. Se on aina se väärä. Ja sillä väärällä on mielessä vain se ex tai joku muu, mutten ikinä minä. Eikä hän ikinä ymmärrä jos koitan selittää asiaa hänelle moraalini kautta, hän ei ymmärrä miten pahasti se sattuu, se että olet hänelle vain se hetken hairahdus joka saa ajattelemaan sitä exää, ja palaamaan hänen luokseen jos hän huolii..

Minä en enää jaksa enkä halua jatkaa näin. En enää. En kestä, en edelleenkään sitä että olen jällleen se toinen nainen. Se joka ei ikinä löydä onneaan vaikka kuinka rakastaisi. Ei. Ei enää. Tekisi mieli lopettaa tämä elämä nyt jos uskaltaisi. Mutta kun välittää ihmistä aivan liian paljon niin ei uskalla edes sitä tehdä. On vain hajalla. Aivan hajalla...