Jokaisessa meissä asuu pieni stara. Joillakin se stara astuu esiin jossain vaiheessa elämää, jotkut taas tukahduttavat sen koko elämänsä ajaksi sisälleen. Minun sisäinen starani tuli esiin pleikkaripelien ansiosta. Nyt voin laulaa, tanssia ja soittaa milloin haluan.

Ensimmäisenä näistä pleikkarivillityksistä tutustuin tanssimattoon kun ystäväni oli ostanut itselleen sellaisen. Innostuin siitä kovasti ja ostin itselleni oman. Tanssiminen käy kyllä oikein treenauksesta välillä sillä hiki siinä tulee kun kunnolla hyppii useamman kappaleen peräkkäin. Tanssi-innostukseni on kuitenkin hiipunut viimeaikoina ja tanssimatto on turhankin kauan taas kerännyt pölyä sängyn alla.

Laulupeliä vastustin ensin kovasti, sillä en halunnut laulaa, koska tiesin etten osaa laulaa kunnolla. (Tulipas järkevän kuuloinen lause, mutta vanhat äidinkielenopettajani tuskin tätä lukevat) Kuitenkin kerran kokeiltuani laulupeliä, jäin heti koukkuun. Tuntuu upealta laulaa jotain balladia oikein tunteella tai rokata nopeampien biisien mukana. Kaunista kuunneltavaa minun laulamiseni ei ehkä ole, mutta hauskaa laulaminen on aina, etenkin jos kisataan toisia vastaan leikkimielellä. Nyt kokoelmastani löytyvät kaikki 6 tähän mennessä julkaistua osaa laulupelistä, eikä noin kuukauden kuluttua julkaistava seitsemäs osakaan jää minulta ostamatta.

Viimeisin villitykseni on kitarapeli. Näin siitä mainoksen ja samantien päässäni välähti, että tuo täytyy saada. Joten siis kauppaan ja kitarapelin kanssa kävelin sieltä tyytyväisenä ulos, tosin rahapussi keveni siinä samalla. Kitarapeli on ehkä näistä kolmesta pelimuodosta paras, sillä olen siinä jo aika taitava (vaikka nyt itse sanonkin) mutta sitä on myös muiden miellyttävämpi katsella kuin laulamistani. Kitarapelissä saa revitellä kunnolla, mutta toistaiseksi ei sen suuremmin ehdi siinä koreografioitaan miettiä kun seuraa "nuotteja". Kitarapelistä on myös tulossa toinen versio, joka varmasti löytää tiensä kokoelmaani. Toista kitaraa en kuitenkaan hanki, vaikka kahdella kitaralla soittamistakin on kokeiltu ja hauskaksi todettu.

Kiitos pleikkarin, minun ei enää tarvitse soittaa ilmakitaraa, laulaa karaokea tai tanssia jalkojani kipeäksi tanssilattialle päästyäni. Nyt voin tehdä sen kaiken kotona (anteeksi naapurit, enkä minä yöaikaan metelöi) nolaamatta itseäni julkisilla paikoilla. Toki edellä mainittuja asioitakin tulee yhä edelleen tehtyä kun oikea fiilis sattuu päälle, mutta nyt suuremmat innostukseni voin purkaa jo kotona. Pöytärummutustakin tulee joskus harrastettua, joten jään vain odottelemaan koska pleikkariin keksitään jokin rumpupeli. Mikä monilahjakas tähti minusta onkaan syttynyt!