Kaikki on hyvin, niin kauan kunnes jokin menee pieleen. Ja näin on käynyt usein Piscesin elämässä viimeaikoina. Nimittäin miesten kanssa.

Se sama tarina on noitunut minut. Tapaan mukavan miehen, näemme muutaman kerran, kaikki on hyvin, kunnes..On töitä ettei ehdi nähdä tai muu tekosyy, kunnes lopulta tulee se viimeinen niitti että hän on tavannut toisen.

Kenties se toinen on älykkäämpi kuin minä. Kenties se toinen on kauniimpi kuin minä. Kenties se toinen on hauskempi kuin minä. Kenties se toinen on rikkaampi kuin minä. Kenties sitä toista ei ole olemassakaan, mutta muuta tekosyytä ei siihen hätään keksi kun ei uskalla suoraan sanoa ettei kiinnosta. En tiedä miten asia oikeasti on, mutta sillä työnteon määrällä mitä minulle on tapaamisen esteeksi syötetty, täytyy niitä toisia naisia olla useita.

Eikä riitä, että vain kerran tulen yhden miehen hylkäämäksi, sillä heitä on useampia. Ja jotkut onnistuvat siinä jopa kahteen kertaan. Miksi? Koska minä uskon ihmisten olevan parempia kuin mitä he oikeasti ovat. Uskon ihmisten hyvyyteen ja siihen, että he eivät valehtele. Uskon ihmisten pitävän sanansa ja seisovan niiden takana. Ehkä sitten uskon liikaa, tai käännän pienen positiivisen jutun mahdollisimman hyväksi.

Miksi sitten teen niin? Miksi petän itseäni, vaikka tiedän kaiken taas päättyvän huonosti? Syy johtuu ehkä siitä, että kaipaan rakkautta. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä ja sitä tunnetta, että joku välittää, oikeasti. Vaikka sisimmässäni tiedän kaiken olevan valhetta, ja päättyvän huonosti, jaksan silti uskoa muutokseen ja siihen, että kaikki päättyy hyvin.

Olenko minä liian hyväuskoinen vai pettävätkö muut luottamukseni tahallaan? Ehkä tämä on jokin kosto jostain mitä olen tehnyt, en vain ole keksinyt vielä, että mistä minua rangaistaan. Jos ihmiset olisivat oikeasti hyviä, niin maailma olisi aivan toisenlainen, enkä minä olisi yksin. Oikeasti maailma on melko raadollinen paikka elää, tai sitten vain kohtaloni on jäädä yksin, ypöyksin.